painajainen vai toiveuni

unet ovat pahimpia
näyttävät hetkiä onnellisuudesta, näyttävät sen mitä meillä voisi olla
välähdyksiä minusta ja sinusta, sanoja joita et oikeasti lausu
epätodellisia, mutta niin todentuntuisia
ainoita hetkiä kun tunnen olevani ehjä taas
"hei katso kuinka hyvin kaikki voisi olla, katso miten kauniita te olisitte yhdessä"

ja joka kerta minä herään ja luulen kuolevani tuskaan
sillä minä tajuan joka kerta kuinka syötän itselleni valheita päivät pitkät
hoen mielessäni että olen pääsemässä sinusta yli, että voin olla onnellinen ilman sinua
mutta noina yksinäisinä yön tunteina kun tuijotan pimeyteen silmissäni kuva siitä mitä minulla voisi olla, mutta mitä minulla ei luultavasti koskaan tule olemaan
minä ymmärrän entistä selvemmin kuinka syvällä tässä olen
eikä mikään auta

-

vaikea masennus.


en tunne mitään
minä luulin että vain tyhjin silmin kulkevat
ne elävät haamut joiden olemus on vain varjo
kuulevat tämän diagnoosin

mutta sitten minä tajusin että minähän kuljen tyhjin silmin 
"ei ole normaalia ajatella kuolemaa päivittäin"
nainen lempeästi totesi, ja jokin minussa liikahti

minähän en ole tuntenut mitään moneen kuukauteen
mitään muuta kuin kipua tai alakuloa, minähän olen rikkinäisempi kuin särjetty ikkuna
useampina palasina kuin palapeli
enkä ole tajunnut 
että sehän minulla on
vaikka sitä on toitotettu monesta tuutista

luulin että kun sen sanoi ääneen se helpottaisi
mutta nyt en voikaan kuin itkeä sillä
en minä halua olla särjetty, rikki, tunnoton

masentunut.