07

Mulla ei ole enää mitään millä kertoa miten mä tunnen.
Mulla ei ole enää sanoja eikä mitään mikä niitä korvaisi. 
Mä oon niin kyllästynyt vetämään sen feikkihymyn kasvoille ja esittämään taas sitä hauskaa ja iloista tyttöä. Kyllähän mä olen oikeastikin iloinen, mutta en sisimmässäni. Sisimmissäni mä huudan  mutta päällepäin näytän kaikinpuolin ehjältä, mä esitän toisten pelastajaa vaikka oikeasti tarvisin itse apua sillä en pysy enää pinnalla.
Pahinta on se että kukaan ei näe mun sisäistä kamppailuani uppoamista vastaan, eikä myöskään sitä että pian en enää jaksa taistella vaan painan itse pääni uppeluksiin enkä sen jälkeen enää tule koskaan nousemaan.
Mä oon niin rikki että jopa kyyneleet alkavat loppua. Aina toisinaan lähden "lenkille" eli harhailemaan ympäri  pimeitä lähimetsiä pelosta täristen. Mä en pelkää metsiä, en pelkää pimeää, vaan pelkään sitä tunnetta joka kokoajan synkkenee mun sydämessä. Niinä hetkinä mä itken, itken niin että keho vapisee ja sydän tuntuu pakahtuvan.
Enkä osaa enää sanoa miksi. En osaa vastata kun multa kysytään minkä takia muhun sattuu, sillä syitä on niin monia. 
Pahinta on se ainut asia jonka tietäisin auttavan, mutta mitä mä en tunnu saavuttavan ikinä. Se ainut asia jonka takia olen vielä täälä. Ainut jota tarvisin.
Sinä.